Tarkastelun alla tällä kertaa nahkapohjaiset hiihtokengät.

Aaltosen tai Attilan kenkätehtaan hiihtokengät. Huomaa vahvistetut kohdat siinä, mihin siteet kiinnitetään

Monot, eli hiihtokengät, ovat suomalaisten hyvin tuntema jalkine. Ennen 50- 60-lukua suksissä käytettiin monenmoista huopikasta ja tallukkaa; periaatteessa mitä tahansa siteisiin sopivasti kiinnittyvää jalkinetta. Tähän tarkoitukseen oli kuitenkin myös varta vasten suunniteltuja kenkämalleja ja ne erotettiin muista kengistä erilaisella nauhoituksella, lestillä ja päällisten tyylityksellä. Kun 1920-luvun puolivälin paikkeilla lahtelainen Mononen alkoi valmistaa hiihtokenkää tuotenimellä Mono, levisi se nopeasti koskemaan kaikkia hiihtokenkiä. Tämä on siis mono-nimen alkuperä. Myös perinteiset lapikkaat olivat pitkään suositut hiihtokengät.

Alkuperäinen mono. Pienessä ylänurkan kuvassa koulupoika-hahmo, sillä monoja kaupattiin lapsille kovatekoisuutensa vuoksi. Huom, myös koot.

40-luvun lopun ja 50-luvun hiihtokengät erottaa yleensä melko helposti vanhemmista sellaisista. Ensimmäisenä katsotaan aina, onko kengässä pohja nahkaa vai synteettistä materiaalia, toiseksi katsotaan kengän sisälle ja tarkastetaan onko siinä vuorit. Vuorit on yleensä aina 50-luvulta eteenpäin. Kannattaa myös kiinnittää huomiota kengän kantaan, vanhemmissa rakenne muistuttaa enemmän perinteistä kenkää, kun uudemmissa kanta on selvästi vähemmän normaalin kantalapun muotoinen. Vanhoissa 30-luvun monoissa on myös hyvin usein mielenkiintoa herättävä hihna, joka kulkee jalkapöydän päältä. En itse osaa nähdä tälle mitään erityistä funktiota, ellei se sitten kiinnity jotenkin suksien siteisiin. Niin uudemmissa kuin tietysti vanhemmissakin oli aina kannassa ura kantasiteelle. Uudemmissa suksissa niille ei ollut tarvetta mutta näin varmistettiin, että ne olivat yhteensopivia myös vanhempiin siteisiin.

Erilaisia siteitä tietysti oli. Monosen siteet näkyvät kuvassa vasemmalla. Pelkästään kengän etuosa kiinnitetään. Tämän lisäksi oli myös sellaisia, joissa oli lisänä vielä kantaside.

50-luvulle saakka monot tehtiin kenkärakenteella, eli reunospohjausmenetelmällä: ompelemalla nahkapohja randiin kiinni. Tästä syystä ne olivat aivan yhtä hyvät kuin mitkä tahansa muutkin kengät. Totta puhuen ovat hiihtokenkäni ehdottomasti mukavimmasta päästä, ehkä jopa mukavimmat kengät mitkä omistan! Osasyynä mukavuudelle on varmasti lestin leveä ja tilava muoto. Monot ovat raskastekoisempia: päällisnahka on paksumpaa ja niissä on usein vahvistettuja kohtia. Säännöstelyn ollessa voimassa sota-aikana käyttivät naiset usein miestensä monoja työhommissa, sillä ne kestivät paljon runtelua ja pitkään. Ne olivat myös paksun nahkansa ansiosta lämpimämmät kuin pukukengät, joita ei muuten sitten saanut turmella!

Monoissa käytettiin usein welt- tai pikisaumausta, joka piti kosteuden jalkineen ulkopuolella. Hiihtokenkiä on myös markkinoitu 30-luvulla patikointi- tai ulkoilukenkinä.

Hiihtokengät näyttävät olleen aavistuksen normaaleita varsikenkiä kalliimpia, luultavasti monimutkaisemman tuotantotapansa ja paremman (joskus jopa käsitellyn) nahkalaadun takia. Alla voit vertailla hinnastoja.

Huomion arvoinen seikka on se, että hiihtokengät eivät rajoittuneet lainkaan ainoastaan hiihtokäyttöön, vaan niitä käytettiin paljon muussakin urheilussa ja ulkona liikkumisessa. Tämä on toista kuin nykyään, jolloin monot ovat vain ja ainoastaan hiihtämiseen. Ne on myös suunniteltu niin, ettei niillä oikein voi kävellä.

Attilan kenkätehdas, urheilukenkien hinnasto 1937

Attilan kenkätehdas, kenkien hinnasto 1938

Nahkapohjaisia kenkiä on kritisoitu huonosti pitäviksi talvikelillä. Näin ei kuitenkaan oman kokemukseni perusteella ole.

Kumilla puolipohjatut kenkäni luistavat kamalasti lumella, jäällä pito on aavistuksen parempi. Talvisessa kaupunkiympäristössä on kuitenkin enemmän lunta, vaikkakin pakkaantunutta sellaista. En ole kertaakaan kaatunut nahkapohjaisilla 30-luvun monoillani tai varsikengillä, mutta puolipohjatuilla kengillä liukastelen jatkuvasti ja olen toisinaan jopa kaatunut.

Kestävyys saattaa kuitenkin olla ongelma, sillä hiekoitussora syö nahkapohja ikävästi. Niiden pito kuitenkin on ollut paljon parempi kuin kumiset puolipohjat. Onko myös vanhoilla ja uusilla nahkapohjilla jotain erityistä eroa, kun nahkapohjia on niin kovin sanoin kritisoitu?

Nahkapohjissa on vain yksi huono seikka: lumi jää pohjiin kiinni ja ne täytyy aina sisälle tullessa tömistellä pois, sillä muutoin kengistä tulee todella liukkaat.

Nämä pitää!

Saapashousut tai tuttavallisemmin pussihousut, ovat militääristä alkuperää olevat housut. Niitä ovat käyttäneet miehet kuin naisetkin pääasiassa siitä syystä, että niitä on käytetty ratsastuksessa. Saksan kielessä housujen nimi onkin reiterhose eli ratsastajahousut. Pussihousut pussittavat lanteilta polvien yläpuolelle, mikä on hyödyllistä hevosen selässä istuttaessa, sillä pussit antavat liikkumavaraa ja eivät hajareisin ollen kiristä. Oikeissa ratsastukseen tarkoitetuissa pussihousuissa, välillä englannin kielessä breecheseiksi tai jodphureiksi (nimitys tulee Intiasta, jossa brittisotilaat käyttivät näitä housuja) kutsutuissa, on vahvistettu istuin-, länki- ja/tai haaraosa. Patsastelukäyttöisissä tätä vahvistusta ei ole.

John Nylund 1925

Sana saapashousut tulee luultavimmin siitä, että housujen kanssa käytettiin korkeita ratsastussaappaita, jotka ylettyivät siihen, mistä pussit alkavat. On kuitenkin ollut erittäin yleistä, esimerkiksi 20-luvulla, että saapashousujen kanssa on käytetty korkeita sukkia ja pikkukenkiä. Tällöin housut toimivat eräänlaisina ulkoiluhousuina ja ne onkin monissa vanhoissa kuvastoissa laitetty yleensä plusnelosten eli polvihousujen kanssa samaan kuvaan. On myös erittäin yleistä, että säären suojana on käytetty gaitereita, säärystimiä. Näin varsinkin sotilaskäytössä.

Saapashousuja on myös tehty nahkaisina. Tällöin niiden käyttö on suunnattu moottoripyöräilijöille.

Saapashousut kuuluvat hyvin läheisesti perinteiseen suomalaiseen pukeutumiskulttuuriin. Ne lienevät tulleet alunperin Venäjän Tsaarin joukoilta, joilta suomalaiset ovat sitten omaksuneet ne omaan käyttöönsä. Toinen mahdollisuus voisi olla, että suomalaiset ratsastajakansana (lue: Hakkapeliitat) ovat jo käyttäneet moisia housuja esimerkiksi 30 vuotisessa sodassa. Perinteisessä suomalaisessa kansallispuvussa on hyvin usein polvihousut ja jatsarit, tai ylipäätään nahkasaappaat. Tämä yhdistelmä on perua 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta.

Saapashousujen leikkaus on hieman erilainen kuin muissa housuissa joten muun muassa taskut on yleensä sijoitettu hieman enemmän housujen etukappaleille ja enemmän viistoon. Hyvin harvoin ovat taskut piilotettuina vaikkapa sivusaumaan.  Asento hevosen päällä istuttaessa on sanellut nämä muutokset ja ne näkyvät vielä pitkälle ratsastushousuista pois kehittyneissäkin pussihousumalleissa.

Saapashousut ovat haluttua tavaraa, ja niitä myydään melko suolaisin hinnoin kirpputoreilla ja nettihuutokaupoissa ympäri maata. Monesti reilunkokoiset ja hyväkuntoiset housut saattavat netota myyjälleen sievoisen määrän kymppejä. Suomessa yleisin materiaali on sarka tai villadiagonaali. Iän määrittäminen on helppoa vyötärön korkeuden perusteella. 40-50-luvun housut ylettyvät navan korkeudelle, kun sitä vanhemmat reilusti vyötärölle.

Erinomaiset ovat pussihousut siitä ominaisuudesta, että niiden pituuden kanssa ei tarvitse olla niin tarkka. Pieni puutos pituudessa ei pilaa kokonaisuutta, jos sitä itsekään tajuaa huomata!

Itselläni on parit pussihousut, mutta oikeanlaiset – talttalestiset – saappaat uupuvat vielä. Olenkin käyttänyt niiden korvikkeena korkeita polvisukkia ja varsikenkiä, joka ei myöskään ollut ennenkuulumaton yhdistelmä aikoina, jolloin tyylikkäät ja muotitietoiset miehet niitä suosivat.

Kuvia en näistä pussihousuistani nyt ole saanut, mutta viimeaikaiset huippulöytöni tulen listaamaan ja esittelemään lähitulevaisuudessa. Teitä odottavat siis kirjoitukset urheilutakeista, housuista, liiveistä, kauluspingottimista ja 20-luvun puvuntakeista. Pysykäähän kuulolla!

Flanööri-blogin päivitykset ovat pysähtyneet, sillä blogi siirtyy tulevan Fintagen blogin alle ja jatkuu siellä palstana.

Lisää Flanööriä ja muita vintageen liittyviä “miniblogeja” mahdollista lukea kuukauden sisällä, kun kyseinen blogi avataan.

Pysykää kuulolla.

Art deco oli modernin aikakauden tyylisuunta. Se sijoittui ajallisesti kutakuinkin jugendin eli art nouveaun sekä funktionalismin välimaastoon; vuosien 1920-1949 paikkeille.  Tyylisuunnalle on tyypillistä jugendin aavistuksen etninen ja mystinen koristeellisuus kuin myös funktionalismin moderni pelkistyneisyys ja siisteys. Art decoa voisi eräällä tavalla kutsua siis jugendin ja funktionalismin välivaiheeksi. Art deco vaikutti niin maalaustaiteessa, arkkitehtuurissa kuin teollisessa muotoilussakin. Ei liene siis yllätys, että vaikutus on myös havaittavissa vaatemuotoilussa. 1920-luvun mekot, hatut, korut… ja tietenkin kengät.

Esittelyssä tällä kertaa uskomaton kenkäpari: Tamperelaisen kenkätehdas Attilan pukusaappaat 1930-luvun alkupuolelta. Pohjassa oleva leimaus Attilan valmiste antaa osviittaa siitä, että kengät olisivat vuoden 1931 jälkeen valmistetut, sillä tuona vuonna vuorineuvos Aaltonen osti kyseisen kenkätehtaan ja alkoi painattaa sen valmistamiin kenkiin nuo sanat. Kengät on nimetty Rengas-kengiksi. Aaltosella on ollut kengilleen vastaavia mallinimiä paljon, joten sekin puoltaa edellä mainittua väitettä.

Kenkien laatu on tietysti hyvää. Ominaisuudet ovat hyvin samankaltaiset kuin pukusaappaissa, joista olen jo aikaisemmin kirjoittanut: hyvälaatuista nahkaa, goodyear welt -nahkapohja, kumikorko et cetera.

Kengät ovat käyttämättömät, mutta ne ovat olleet varastoituna huonoissa oloissa ja kärsineet. Ensi katsomalta kengissä ei ollut mitään vikaa: pohja oli koskematon, nahka hyvässä kiillossa ja niin edelleen. Kun aloin lähemmin tutkia huomasin, että ensimmäisen kengän vuori on syöpynyt pois ja että toisen kengän reunosommel on hajonnut. Pohja ei siis ole enää täysin kiinni randissa. Myös nauhoitussirkat olivat hapertuneet ja murenivat käsiin. Pienen restauroinnin jälkeen olen korjauttanut sirkat, mutta pohja on edelleen ongelma: Suomessa ei liene konetta joka voisi sen korjata!

Jos sivuutamme nämä mitättömät ongelmat ja siirrymme tarkastelemaan kenkiä muotoilun näkökulmasta voimme hihkaista ilosta: ne todella ovat suurenmoiset.

Kengät ovat avoimella nauhoituksella, eli derbyt tai niissä on korvaspäälliset. Niissä on koristeltu kärkilappu ja chisel toe. Korvaspäällisissä on ompelukuvioita. Jälleen kerran voidaan nähdä rei’ityskuvioiden puute. Nämä koristelut ovat mielestäni harvinaisen art deco -vaikutteiset. Koristeet ovat geometrisiä ja niissä symmetrisiä kaaria, jotka ovat tyylisuunnassa keskeisiä. Kenkien varsiosan päällisen leikkaus on myös erikoinen. Sillä ei ole selvää funktiota, joten sen on pakko olla vain esteettinen seikka. Tarkoitan tietenkin tapaa, jolla korvaspäällisessä oleva kaarikuviointi loppuu diagonaaliseen leikkaukseen ja joka puolestaan etenee varren myötä kengän takaosaan.

Art decon vaikutteita on voinut nähdä paljon 1930-luvun ulkomaisten, etenkin amerikkalaisten vaatteiden ja asusteiden mainoksissa sekä kuvastoissa. Mutta löytää esimerkki tyylisuunnasta näin läheltä itseään, omasta maastaan, on hurmaavaa. Mikä tekee asiasta vielä nautinnollisemman on se, että kenkien istuvuus on tälle art decoa rakastavalle kenkäfriikille täydellinen.

Tällä kertaa esittelen mitä harvinaisimman löydön. Suomalaisvalmisteiset puolikengät väliltä 1938-1948.

Kengät ovat taattua laatua. Todella hyvälaatuista eli toisinsanoen paksua ruskeaa (!) aniliinivärjättyä nahkaa, kanvaasivuori, goodyear-welt rakenne nahkapohjalla ja niin edelleen. Alkuperäiset nauhatkin ovat vielä jäljellä, mikä on hienoa, sillä kapeita ja litteitä kengännauhoja ei enää saa.  Lesti on leveä ja sangen erikoinen englantilaismallisiin kenkiin tottuneille. Sen kärki on jääkiekkomainen: se ei pehmeästi nouse ylös nauhoitusosaan vaan muodostaa näkyvän kulman. Hieman kuin jääkiekkoa olisi käytetty mallina lestin etuosaa veistettäessä. Kantalaput ovat myös Nokian valmistamat kumiset sekä alkuperäiset. Niiden kunto näyttää huolestuttavalta, joten saattaa olla, että uuden omistajan täytyy ne vaihdattaa. Vanhoja kantalappuja saattaa myös löytää käyttämättöminä halvalla ja ne kannattaa yleensä napata mukaan, mikäli niiden kunto on hyvä. Aina kannattaa pitäytyä alkuperäisessä, tai ainakin niin lähellä kuin vain pystyy.

Kengät on valmistanut Helsinkiläinen Valveen kenkätehdas.

Mutta mikä tekee kyseisistä kengistä niin harvinaiset? Syynä on päällisten leikkausmalli: whole-cut. Tätä leikkausta ei Suomessa ole paljoakaan käytetty. Toisekseen, randi on leveä ja pohja kaksinkertainen. Kaikki nämä ovat ominaisuuksia, jotka löytyivät rapakontakaisista kengistä.

On vaikea sanoa, kuinka paljon Suomessa on muinoin tehty amerikkalaisia kenkiä jäljitteleviä malleja, mutta minun silmäni ne ovat onnistuneesti välttäneet. Niitä ei liene jäljellä kuitenkaan montaa kappaletta! Tämä pari on esimerkillinen tapaus amerikkalaisesta vaikutuksesta suomalaiseen kenkäteollisuuteen.

Whole-cut oli Amerikassa 30-luvun lopulla suosittu leikkaus. Vähäisen käyttönsä puolesta se on nykypäivänä nuorekas vaihtoehto, kuten se oli silloinkin. Se komeili useimmiten nuorten miesten kengissä. Harvinaisen vähän tätä leikkausta on kuitenkin hyödynnetty esimerkiksi Englannissa, ja sitä kautta meillä. Suomalaiset kenkäalan ihmiset ovat kuitenkin olleet tarkkana mistä vaikutteensa ottavat, ja tarkastelleet myös Uuden mantereen kasvavaa valtaa. Pukeutumisen mekkahan vaihtoi paikkaa noihin aikoihin…

Ture Ara (1903-1979), 1930-luku. Valok. Pauli Huovila. Tyylillä!

Kanadalaisen Vibergin upeat 20-luvulle uskolliset työvarsikengät

Samaisen valmistajan “tukkijätkäsaappaat”. Nämä olivat suosittuja työkenkinä, sillä niiden jalan muotoja hyväilevä muotoilu tuki jalkaa erinomaisesti. Korkea korko helpottanee tukkien päällä keikkumista kun niillä lasketaan koskea alas.

Suomalaista ammuntaa 30-luvulla. Puku päällä – tietenkin. Kuvat museovirastolta.

Oletko ikinä pohtinut miltä näyttivät 30-luvulla kauppojen näyteikkunat? Tässäpä sinulle vastaus. Art Deco on vahvasti läsnä.

Nilkkainjalkaisia herroja John Nylundin kuosikuvastosta vuodelta 1925

Nilkkaimet, damaskit tai englanniksi spats ovat irralliset kenkien päälle laitettavat kankaiset tai huopaiset härpäkkeet. Lämpimämmän ilmaston maissa nilkkaimet valmistettiin puuvillasta tai pellavasta kun taas ei-niin-trooppiset paikat valitsivat materiaalikseen lämpimän huovan. Yleensä nilkkaimet peittävät kengän nauhoitusosan ja kuten nimestä voi arvata – nilkan. Myös pitempiä polven alle ulottuvia damaskeja on ollut, mutta ne ovat joko olleet sotilaskäyttöön (säärystimet, engl. gaiters) tai naisille puhtaasti esteettisistä syistä. Tai kenties myös siitä syystä, että 1800-luvun naisten saappaat olivat usein hyvin korkeita ja nilkkainten tuli peittää kenkien varsi. Näin ollen myös damaskien piti olla korkeammat.

Nilkkaimet yleistyivät 1800-luvulla ja niiden käyttö oli erittäin yleistä saman vuosisadan loppupuolella ja jossain määrin myös 1900-luvun alussa. Tämän jälkeen niitä toki käytettiin, mutta ne eivät ollet ehdottomia. Nilkkainten käyttötarkoitus oli niiden syntyaikoina kenkien nauhoitusosan sekä kengän suuaukon suojaaminen lialta ja – alatyylistä ilmausta sen nimenomaisessa merkityksessä käyttäen – paskalta. Oli nimittäin suuri mahdollisuus saada kengät kovin lantaisiksi laskeutuessaan hevosrattaista ja harvinaisen inhottavaa oli sottaisten kengännauhojen avaaminen. Pääosin tähän tarkoitukseen syntyivät nilkkaimet tai damaskit.

Suomessa nilkkaimet ovat olleet harvinaisen hyödyllisiä. Myöhäisen kaupungistumisen ja vähäisen autokannan vuoksi vielä 20-luvulla nilkkaimet olivat hyvin suosittuja niin niiden alkuperäisessä käyttötarkoituksessa, kuin myös suojaamassa jalkoja kylmyydeltä talvisella kelillä. Nilkkaimet estävät niin lumen kuin lannankin pääsyn kenkään. Toinen merkittävä syy nilkkainten suosioon on niiden eristävyys. Suomessa nilkkaimet valmistettiin huovasta ja ne todella pitivät  nilkat lämpiminä. Yhdistettynä kalosseihin niillä saatiin aikaiseksi todella

Huuto.netissä olleet suomalaisvalmisteiset damaskit

lämpimät talvikeliin sopivat jalkineet tavallisista pukukengistä. Ja mikä tärkeintä – menettämättä tyylikkyyttä.

Damaskeja löytää Suomesta yllättävän hyvin. Vintagekaupoista on näitä mahdollista ostaa ja mikäli jalkasi ei ole aivan taivaallisen suuri löytyy varmasti sopivan kokoiset. Omani olen hankkinut kirpputoreilta ja Helsingin Play It Again Sam -liikkeestä.

Mielestäni damaskit ovat (taas kerran) sellainen vaatekappale jota ei saisi karsastaa. Ne ovat äärimmäisen hyödylliset ja varsinkin kotimaamme lumisilla teillä. Mikäli omistat kalossit, mitä käytät talvella hanki myös nilkkaimet, sillä ne pitävät jalkasi varmasti lämpiminä. Jos suosit puolikenkiä ovat nämä ehdoton hankinta – ei mene lunta sukkaan! Mikäli toteutat nilkkaimet oikein et myöskään näytä wannabe-gansterilta (ei siis liikaa mustaa ja valkoista sekä hervottomia zoot liituraitapukuja).

Tänään on se päivä, kun kylmän kelin hatut heitetään jorpakkoon ja päähän laitetaan oljista tehty keveä päähine!

Iloista olkihattupäivää kaikille!

Laskostettu selkä, jossa oleva kangas vapautuu täyteen mittaansa käsiä tuotaessa rintakehän eteen

Varsin tyypillinen 30-luvun vapaa-ajan takki tampilla ja paljetaskuilla. Tampereen pukutehdas 1935.

Belted back jacket eli tamppitakki on 20-30-lukujen leimallinen vaatekappale. Tamppitakki on pääasiassa urheilukäyttöön tarkoitettu puvuntakki, jossa on liikkumavaraa lisääviä rakenteita. Tällaisia ovat mm. selässä oleva palje, hihojen takana olevat palkeet tai pelkkä laskostus. Amerikkalaiset kutsuivat tamppitakkia nimellä sports jacket, belted back jacket tai half-belt jacket.

Tamppitakki on norfolkintakin jälkeläinen. Norfolkintakki kehitettiin 1900-luvun alussa ja se nautti erityisen suurta suosiota 20-luvulla. Norfolkintakista löytyy suurimmaksi osaksi samat ominaisuudet kuin tamppitakistakin ja voisikin sanoa, että norfolkintakki on määritelmältään myös tamppitakki. Ei kuitenkaan toisinpäin.

Norfolkintakki oli lähinnä metsästyskäyttöön suunnattu takki, josta löytyi vyö ja usein myös kaksi kangasuikaletta jotka kulkivat takin etuosasta takin takaosaan. Takista löytyi myös käytännöllisen tilavat taskut. Tamppitakki syntyi, kun haluttiin ottaa etäisyyttä vahvasti metsästykseen liittyneeseen takkiin ja tehdä siitä yleisemmin vapaa-aikaan ja liikkumiskäyttöön soveltuva ratkaisu. Osaltaan norfolintakista ja erillisestä tamppitakista syntyi nykyinen irtotakki, sillä norfolkkia käytettiin aina irrallisena eikä siihen ollut omia housuja.

Tamppi tarkoittaa vyötä ja tässä tapauksessa takin selästä löytyvää half-beltiä. Sen funktio on  pitää takki tiukasti päällä urheilun aikana. Sen ansiosta takkiin on myös helpompi ommella muita liikkumista helpottavia lisärakenteita. Tamppi sijoittuu vyötärön kohdalle ja se tekee takista myös mainion tyköistuvan

Tamppitakkeihin lisättiin lähes aina mm. jo edellä mainittu palje, joka helpotti käsien liikuttamista rintakehän eteen . Erityisesti golfissa tämä oli hyödyllistä, sillä takki ei estänyt backswingissä tarvittavaa käsien liikerataa.

Ehkä kaunein näkemäni "action-back" käsittely. Takissa tamppi ja yksi palje. Yläosan kaari on puhtaasti esteettinen ratkaisu.

Tähän päivään tullessa puvun muututtua yhä harvinaisemmaksi pukineeksi urheiluharrastuksissa tamppitakki ja sen tarkoitusperät unohtuivat.  Enää ei nähty tarpeelliseksi toteuttaa noita ratkaisuja, sillä kukaan ei halunnut luistella puvussa. Tätä muutosta vahvisti myös se, että nämä tarpeettomat lisärakenteet toivat lisäkustannuksia. Tamppitakki siis virallisesti kuoli.

Myös Suomessa tamppitakki oli suosiossa 20-30-luvuilla ja se esiintyi useimmiten ajurin puvuissa saapashousujen seurana, mutta joskus myös urheilutakeissa. Suomessa kuitenkin on jo varsin aikaisin kehittynyt erillinen urheiluvaateteollisuus, jonka ansiosta emme useinkaan lasketelleet puvuissa vaan sarkaisissa hiihtotakeissa ja varta vasten tähän tarkoitetuissa housuissa.

1970-luvulla tamppitakki näki hienoisen valonpilkahduksen kun tamppeja alettiin istuttaa uusiin takkeihin. Tosin ilman toimivia rakenteita. Näitä 70-luvun tekeleitä näkee aina aika-ajoin esimerkiksi UFFilla tai Fidassa.

Nykypäivänä tamppitakit ja puvut ovat keräilyharvinaisuuksia ja ne keräävät verkkojen huutokaupoissa huimia summia. Parhaimmat esimerkit lunastavat myyjilleen 600-800 dollaria eli päälle 500 euroa! Ajurinpuvut ovat paljon yleisempiä ja ne keräävät kassaan noin 50-100 euroa.

Alla havainnollistavat kuvat tamppitakin rakenteesta.